lauantai 14. tammikuuta 2017

Eläkkeelle aikaisin

"When someone said count your blessings now
'Fore they're long gone
I guess I just didn't know how
I was all wrong
They knew better, still you said forever, and ever
Who knew?" -Who Knew, P!nk

Se on enää kotikoira. Harmittaa, ärsyttää ja pelottaakin hieman. Harmittaa, että nuoren koiran kroppa ei tunnu kestävän enää rankempaa liikuntaa. Ärsyttää, etten voi tällä hetkellä harrastaa omia lajejani ollenkaan, kun ei ole harrastuskoiraa. Pelottaa siksi, että voin vain toivoa tämän olevan ohi menevää.

Untitled



Jetillä on ollut aina aamuisin hieman jäykkyyttä takajaloissaan, mikä ei ole koskaan ollut vakavaa ja joskus sitä ei ole ollut ollenkaan. Sen lonkat ovat lähes täydelliset, kyynärät puhtaat ja niskakin terveeksi kuvattu, mutta nyt lähiaikoina sen polvet (joita fyssari kuvaili aikoinaan sanoilla ”a bit crunchy") ovat nostaneet aamujäykkyyttä huomattavasti, kun olemme palanneet rankemman liikuntaan kuten canicrossin ja monen tunnin lenkkien (noin neljä tuntia torstaina lumisessa metsässä ja sinne ja takaisin kävellessä) pariin. Aiemmin rankempikaan liikunta ei ole tuohon erityisemmin vaikuttanut, vaan 20 kilometriä meni siinä, missä viisikin. 

Eilen totesin jonkin verran pohdittuani, että on aika heittää canicross-suunnitelmille hyvästit Jetin kanssa, eikä keväällä taideta voida mennäkään kävelemään 50km vaellusta kahden päivän sisällä. Sen kroppa ei kestä vetoa tai vaeltamista enää, mikä harmittaa, kun tuo on aktiivinen, keski-ikäinen, aina valmiina liikkeelle lähtemään oleva koira. Nyt on vain nieltävä tappio tämän asian suhteen, ja todettava, ettei se voi enää canicrossata, eikä siitä tulekaan vaelluskoiraa. Harmittaa muuten vietävästi, kun pentukaan ei tule kuin vasta noin puolen vuoden kuluttua, eikä sekään voi varsinaisille vaelluksille lähteä pitkään aikaan. Canicrossaamaan pääsen oman koiran kanssa seuraavan kerran ehkä puolentoistavuoden kuluttua...

Toivon, että liikunnan laadun muuttamisella sen aamujäykkyys menisi pois, sillä ei se voi tällaisena pysyä, mutta jos pysyy, niin sitten menemme lekuriin ottamaan kuvat polvista, tai etsimällä etsimme sen, mikä ongelman aiheuttaa ja sitten katsomme, miten jatketaan. Nyt kuitenkin suunnitelmana on edelleen normaalisti lenkkeily yrittäen lenkittää Jetiä enemmän vapaana. Pitkille vaelluksille emme enää lähde, emmekä canicrossaa, emmekä tule kiipeämään Ben Nevisille, vaikka pitikin. Pienemmille kukkuloille toki, sillä se vahvistaa lihaksia, mutta ei sellaisille, jotka vaativat tuolta liikaa. Kesällä ohjelmaan lisätään uintia paljon, ja doboakin mahdollisesti kokeilemme pitääkseeni tuon lihaskunnon hyvänä. Muuten se on kotikoira. Ihmisenä, jolla oli kaikki suunnitelmat tuon harrastuksien suhteen kilpailemisesta monen päivän vaelluksiin, on hieman hankala niellä, että tuo on vain aktiivinen kotikoira. En ole koskaan aiemmin inhonnut tuota sanaa yhtä paljon kuin nyt. Kotikoira.

Untitled

Elämä on välillä, sanonko mistä, mutta ei voi mitään. Me keskitytään nyt naksuttelemiseen, missä Jet on edennyt todella paljon -tuo osaa tarjota eri asioita vihdoin itse ilman turhautumista-, ja mahdollisesti kokeilemme koiratanssia. Olkoon, vaikka temppukoira, niin saa aivoilleen aktiviteettia. Vepekin on mahdollinen harrastus kesäisin, mutta saa nyt nähdä, oppiiko tuo kesään mennessä olemaan stressaamatta toisia koiria ihollaan, kun käsittääkseni täällä vepetreeneissä koirat ovat paljon irti rannallakin, ja vedessä samaan aikaan. On muuten outo tunne, kun kotona on kaksi koiraa, mutta kummastakaan ei ole kuin kotikoiriksi. 

Onko muilla käynyt niin, että harrastushaaveet ovat romuttuneet, kun koira ei enää ole niitä kestänytkään?

12 kommenttia:

  1. Todella harmillinen tilanne. :/ Omalla koiralla sama homma, vaikkakin ongelma kyynärässä eikä polvissa. Kauheasti suunnittelin kokeilevani erilaisia harrastuksia, mutta yhtäkkiä koiran kroppa ei kestäkään mitään niistä. Uutta koiraakaan ei ole moneen vuoteen tulossa, joten täytyy vain unohtaa harrastaminen, suunnitella asiat uusiksi ja miettiä mihin koira pystyy.

    Pakko vielä sanoa, että todella hyvä kirjoitus! Mun on pitäny kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka kauan, mutten ikinä onnistu saamaan selkeää tekstiä aikaiseksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tosi harmi, että teilläkin koiran kroppa ei ole rankempaa liikuntaa kestänyt. :/ Ja kiitos, itse käsittelen monet asiat kirjoittamalla, kun jotenkin saan niihin enemmän selkoa, kun kirjoitan ne ylös niin, että niistä tajuaa joku muukin.

      Poista
  2. Meillä oli Veetin kanssa sama tilanne, sen polvet ei kestä rankempaa liikuntaa. Silloin harmitti, varsinkin kun siloin kun en ollut asiasta vielä tietoinen ja koiralta meni polvi paikoiltaan. Nyt se on kuitenkin kotikoira. Se kestää ns itsenäistä lenkkeilyä, jolloin se on irti ja juoksee metsässä, mutta esmes canicrossata ei voida.

    Nytkin kun tuli uus pentu, niin se taas ei ole ihan sitä koko luokkaa, että sen kanssa voisi koskaan canicrossata. Onneks on Väinö jonka kanssa voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho voi ei, onneksi tuolla ei sentään polvet ole sijoiltaan menneet ikinä, vaan aamuisin vain ollut lähiaikoina rankan liikunnan jälkeen tosi jäykkä. Nyt perusliikunnalla ja painottaen sitä vapaana ravailuun se on ollut oma itsensä.

      Kiva, että sulla on kuitenkin kotona toinen koira, minkä kanssa juurikin canicrossata. :)

      Poista
  3. Voin samaistua vähän liiankin kanssa. Veden valamien ensimmäinen versio oikeastaan kaatui Norpan sairastumiseen: Koko asia tuntui niin käsittämättömän epäreilulta eikä pelkästään harrastusnäkökulmasta. Melkein 15 vuotta koirahaaveita, vajaa yhdeksän kuukautta onnellista koirallista elämää ja sitten pilvilinnat romahtaa koiran vakavaan sairastumiseen. Kaiken tämän päälle oli vielä sijoituskoirasotkuja yms. Kun oli katsellut ortopedin pöydällä rauhoitettuna makaavaa alle vuosikastaan miettien, että kuinkahan montaa yhteistä vuotta uskaltaa toivoa, ei tehnyt pätkääkään mieli lukea koirablogeja ja -keskusteluja. Sitä vaan toivoi, että koiran toimimattomuus jossakin lajissa tai yksittäisessä treeneissä olisi ollut omallakin kohdalla se First World Problem. Samaan aikaan kadehti Facebookissa niin käsittämättömän paljon jokaikistä "Musti 10 v - onnea!!!" -postausta.

    Pahimman shokin (tai meidän tapauksessa kolmen sellaisen: ensin vajaa vuotiaana kasvuhäirödiagnoosi, sitten alle vuosi myöhemmin nivelrikkodiagnoosi ja kaiken päälle vielä ne sijoitussotkut) jälkeen koiran omistamisesta alkoi taas löytyä iloa. Norpasta ei ole tavoitteelliseen harrastamiseen terveytensä vuoksi, mutta oon sen myötä tykästynyt suunnattomasti nenänkäyttöjuttuihin ja naksutinkoulutukseen (ts. perehtynyt kyseisen menetelmän saloihin ja opettanut noin miljoona turhaa temppua tuolle). Olisin toki pitänyt vaaleanpunaiset lasit mielelläni edes hetken pidempään päässä, mutta toisaalta Norppa on opettanut koiramaailmasta enemmän kuin yksikään terve ensikoira olisi voinut opettaa.

    Tilanteemme on toki sikäli eri, että tällä hetkellä mulla on toki nuorempi, ainakin toistaiseksi kaikin puolin terveeltä vaikuttava harrastuskoira kasvamassa. Melkein kolme vuotta tuli pohdittua koiranpidon ja toisen hankkimisen järkevyyttä: halua toiseen koiraan olisi ollut koko ajan, mutta rohkeus puuttui eikä sitä The Rotua, The Pentuetta ja The Kasvattajaa tuntunut löytyvän - kunnes sitten ykskaks osui ja upposi. Toista hankkiessa tuli ehkä oltua hieman fiksumpi, mutta toisaalta matkassa on ollut myös rutkasti onnea, koska elämää ei voi käsikirjoittaa eikä terveys ole koskaan itsestäänselvyys. Matka nykyhetkeen on kuitenkin ollut surua, kyyneleitä ja epävarmuutta täynnä, mutta niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, matkan varrella on kasvanut paljon niin koiranomistajana, koiraihmisenä kuin ihmisenäkin ylipäätään. Sitä osaa arvostaa tiettyjä asioita aivan eri tavalla kuin aiemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun tilanne kuulostaa kyllä, niin hirveältä, kun juurikin todella monta vuotta ehdit haaveilla ja sitten ne haaveet romahtivat heti koiran ollessa noin nuori. :/ Toivottavasti Norpan tilanne ei pahenisi, ja teillä olisi vielä monta hyvää vuotta edessä.

      Itselläni ensimmäisenä Jetin polvien tilanteen tajutessani jotenkin olin shokissa - eihän sen oman harrastuskoiran kuuluisi olla se joka menee rikki. Sen piti eläköityä vasta vetskuikään päästessään ja ajattelin, että se tulisi isoille kukkuloille vielä vanhanakin ilman ongelmaa, kun se on aina ollut niin aktiivinen. Vastahan se on 5 ja puoli ja elämänsä kunnossa, niin kyllä teki itsellekin kipeää katsoa, kun se rankemman liikunnan jälkeen nousi ylös hitaammin kuin tuo mummokoira, joka on melkein neljä vuotta vanhempi ja painaakin 10kg enemmän raskaamman rakenteen vuoksi. Onneksi rajoittamalla tuon liikuntaa normiliikuntaan sen polvet eivät erityisesti ole vaivanneet, vaan on noussut taas aamuisin ketterästi, mutta toivon vaan, ettei tilanne lähde tuon vanhetessa etenemään nopeasti, vaan pysyy käsissä.

      Me ollaan juurikin aloitettu kaikkien turhien temppujen opettaminen, kuten kuonon tunkeminen tyhjään pieneen sankoon, muistilapun nappaaminen seinältä ja kumartamista lähdin uudelleen opettamaan nappaamalla. Täytyy itse vielä paremmin perehtyä naksutinkoulutukseen ja suunnitella treenit tarkemmin, mutta mielenkiintoista se ehdottomasti on ja toivottavasti estää sen, ettei tuo hypi yhtäkkiä seinille, kun ei pääsekään canicrossaamaan ja fillaroimaan, kun se on siihen tottunut.

      Sinänsä tilanne on opettavainen, kuten sanoit. Jetillä on vanhemmat tutkittu terveeksi polvienkin osalta, mutta Jetin polvi- ja kinnerkulmaukset ovat liian suorat, mistä sen fyssari minulle selittikin sen silloin vain hieman jäykkien polvien johtuvan. Myöskin kyseessä on iso koira, niin ei se kestä samalla lailla kuin pieni, vaikka landseereilla ihan suhteellisen hyvä terveys on jättikoiriksi. Nessie opetti mulle tuntemattomista taustoista koiran ottamisen typeryydestä kantapään kautta ja Jet nyt sitten rakenteen todellisista vaikutuksista (teoriat on aina ollut päässä, mutta harmillisesti nyt sen on joutunut näkemään käytännössä) ja siitä, miten joskus vaan on huono tuuri.

      Onneksi tuleva pentu on ollut suunnitelmissa vuosia ja yhdistelmäkin on jo valittu ja varauslistalla oltu kauan, niin ei tule mitään hätiköityjä koiraostoksia tehtyä, kun itselleni juurikin juokseminen ja vaeltaminen koiran kanssa muodostavat todella ison osan vapaa-ajastani. Nyt vaan on opittava erilaisia asioita Jetin kanssa ja pidettävä hauskaa eri tavoilla.

      Poista
  4. Vepessä (ainakin Suomessa) meillä on koirat on autossa aina odottamassa omaa vuoroaan mutta en sitten tiedä miten Skotlannissa on :)

    Harmillista että suunnitelmat eivät toteutuneetkaan, mutta elämä on täynnä vastoinkäymisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jos täällä olisi noin, niin vepeen ei olisi, niin suuri kynnys, mutta treeneistä olevista kuvissa koirat ovat rannalla ja vedessä tosi lähekkäin, mikä saattaisi tällä hetkellä olla Jetille liian stressaavaa tai suuri häiriö, mutta katselen taas lähempänä kesää, jos sitä haluamme kokeilla. Nöffikerho järjestää ns. kokeilupäivän, niin sinne varmaankin menemme testaamaan, miten tuo Jetille sopisi harrastuksena, vaikkei sillä pelastusviettiä olekaan.

      Poista
  5. Tuo on kyllä hetki elämässä, jota toivon ettei tarvitsisi koskaan kohdata. Kun itsellä ja koiralla intoa harrastuksiin riittäisi, mutta sitten luonto määrää muuta. :/ Vaatii varmasti luonnetta hyväksyä tilanne, mutta pidetään peukut pystyssä ja sormet ristissä ja tulevaisuus toisi uuden harrastuskaverin rinnalle! Onneksi on myös rauhalliset harrastukset kuten nosework/jäljestys yms. jos harrastusintoaan haluaa purkaa johonkin! Tsemppiä kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et koskaan joudukaan - nämä on onhottavia tilanteita etenkin, kun koiralla olisi energiaa ja intoa koko päivän kestäviin vaelluksiin ja monen kilometrin juoksulenkkeiin. :/ Tähän mennessä se on ihan hyvin sopeutunut pelkkään perusliikuntaansa, mistä suurin osa on ollut irti puistossa, missä on joustava nurmipohja, mutta saa nähdä, purkaako se turhautumista sitten, kun menemme ihmisten ilmoille.
      Kiitos! :)

      Poista
  6. Onpa harmi juttu! Voin osittain jakaa fiiliksesi, Sandran kanssa aikoinaan piti jättää isoimmat rasitukset pois spondyloosidiagnoosin jälkeen. Ja uskon että harmittaa ja on lisäksi tietty huoli siitä, ettei koira vaan ole huomaamatta kipeä.

    Aidanin kanssa taas oltiin just noustu koiratanssissa voittajaluokkaan, meidän piti startata ekaa kertaa kuukauden päästä, ja lähteä kiertämään näyttelyitä vetskuluokissa. Ensin tuli doping-listalla oleva silmätippakuuri loppuiäksi. Just kun ehdin tottua siihen että viralliset kisat ovat ohi, jouduin viemään koiran kiireessä lääkärille outojen oireiden vuoksi. Röntgenkuvissa näkyi, että keuhkot ja sisäelimet ovat täynnä kasvaimia, elinikää jäljellä max viikkoja. Koira lähti yöksi kotiin, ja seuraavalle illalle varasin lopetusajan.

    Koita siis lohduttautua sillä, että sulla edelleen on koira. Harrastukset on vaan ajanvietettä, mutta näin koirattomana ottaisin riemusta kiljuen Aidanin takaisin sen doping-silmätippakuurin kanssa, jos vain saisin pitää sen kauemmin. Eikä puoli vuotta ole pitkä aika, äkkiä sulla on pentu kasvamassa ja äkkiä se on jo iso koira :) Tsemppiä ja rapsut koirille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, onpa sulla ollut huono tuuri koirien terveyden suhteen! Osanottoni menetyksestäsi, varmasti todella rankkaa menettää koira noin yhtäkkiä.

      Onneksi mulla todella on vielä koira, se on lohduttavaa etenkin, kun ennen eläinlääkäriin menoa en ollut varma, kuinka paha tilanne todellisuudessa olisi. Koitan arvostaa jokaista hetkeä Jetin kanssa, koska se on mulle uskomattoman tärkeä.

      Ja aika nyt etenkin ylppäreiden aikana kuluu, kuin siivillä, niin pian se pentukin on täällä Jetin hännässä ja mun housunlahkeissa roikkumassa. :D

      Poista

Koirakolmikko kiittää kommentistasi!