lauantai 31. lokakuuta 2015

Vuodet vierii, ajat muuttuu

Jo neljä vuotta on kulunut. Neljä vuotta sitten ihasteltiin pienen pennun suloisuutta, rapsuteltiin sen pehmeää turkkia ja puettiin jatkuvasti toppavaatteita päälle itselle, kun pentu piti heittää pihalle pissatukselle. Kolme vuotta sitten uneliaasta ja rauhallisesta pennusta kuoriutui vilkas teini. Teinin kanssa treenattiin epätoivoisesti kehäkäytöstä ja arjen perusteita, mutta kaikki meni aina leikiksi, ja kotiin palattiin kyyneleet silmissä, kun koiraa ei kiinnostanut kuunnella. Kaksi vuotta sitten koira vaihdettiin minun nimiini, arkeen tuli tietty rytmi ja koiran kanssa alkoi löytyä yhteinen sävel, kunnes muuttoprojekti tuli tielle. Puolitoista vuotta sitten huomattiin, miten koiralle oli kehittynyt omat ongelmansa ja minulla oli omani. Vuosi sitten ryhdyimme harrastamaan, etsittiin paikkaamme ja omaa lajia, mietittiin, mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt alkaa olla selkeä suunta, mihin ollaan menossa, ongelmia selvitelty, kaaoksesta selvitty. Nyt me elämme tässä hetkessä, yhdessä.


Jet on koirana opettanut minulle todella paljon. Se on opettanut kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä, vastuuntuntoa ja hetkessä elämistä. Se ei ole ollut helpoin koira, ja meillä kesti aika kauan päästä yhteisymmärrykseen siitä, miten eri tilanteissa piti käyttäytyä. Se on edelleen melko vaativa koira, eikä anna mitään ilmaiseksi, mutta se tekee onnistumisista kaikkien niiden kyyneleiden arvoisia. Se on koirana minulle paljon muutakin, kuin vain koira. Se on minun kaverini, paras ystäväni. Se on aina vierelläni, ja se ei edes tiedä, miten paljon se on minua auttanut.

Viime vuosi oli minulle rankka. Jouduin kiusauksen kohteeksi koulussa, mikä vaikeutti muihin ihmisiin tutustumista. Minulla oli kädet täynnä kiusaajien kanssa väitellessä, joten kavereiden hankkiminen oli aika epätoivoista. Kiusaamisen kohteena oleminen myöskin karkoitti ihmisiä ympäriltäni, sillä he varmaan pelkäsivät joutuvansa samaan kamalaan tilanteeseen.

Sosiaaliset taitoni ovat aina olleet huonohkot, mutta kyseinen tilanne pahensi niitä. Sulkeuduin kuoreeni, enkä kertonut itsestäni kellekään mitään, sillä pelkäsin, että sitä käytettäisiin minua vastaan. Olin jo ennen kiusaamista rikki muuton takia, mutta kiusaamisen alkaessa hajosin taas palasiksi. Muutuin todella hiljaiseksi, enkä puhunut edes tuttuun tapaani jatkuvasti kotona. Peitin kaikki ongelmat kylmän kuoren alle, sillä halusin olla ”vahva”. Jet oli noihin aikoihin minulle aivan erityinen tuki. Se ei tiennyt mitään tilanteesta, mutta se oli se, joka sai minut liikkeelle, vaikka minua jännitti mennä lenkille samalla seudulla, jolla kiusaajanikin asuivat. Tiesin, että Jetin ollessa vierelläni, kukaan ei uskaltaisi ärsyttää minua. Se sai minut unohtamaan huoleni edes hetkeksi ja nauttimaan hetkestä. En osaa edes selittää, miten arvokasta sen seura oli silloin minulle.


Sain loppujen lopuksi apua kiusauksen suhteen, mutta tilanne ei siltikään helpottunut paljoa. Tajusin, miten paljon sosiaaliset taitoni olivat ehtineet rapistua puolessa vuodessa ilman kavereita. En osannut enää mennä yksinkertaisesti tervehtimään ihmisiä, jotka olin joskus nähnyt jossain, vaikka täällä on aivan tavallista tervehtiä tuntemattomia. En osannut ottaa osaa ryhmäkeskusteluihin, ja pitkät lounasajat koulussa olivat kamalia, kun istuin hiljaisuudessa pöydän ääressä kuunnellen muiden juttuja. Satunnaisesti sanoin jotain, mutta en ottanut samalla tavalla osaa keskusteluihin, kuin ennen. Kaikki oli aivan sekaisin, enkä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä.

Minun täytyi lopulta uskaltautua pois turvallisesta kuplastani ja tutustua minulle puolituttuihin ihmisiin kunnolla. Oli kulunut jo puoli vuotta kiusaamisesta, kun viimein uskaltauduin rentoutumaan hieman. Vasta kesän jälkeen pystyin sanomaan, että olin saanut oikeasti pari kaveria, mutta sekin oli minulle paljon. Edelleen olen melko tönkkö sosiaalisesti, enkä oikein tiedä, mitä sanoa monissa tilanteissa ja joskus sanon jotain tyhmää, mutta olen huomannut, ettei se haittaa. Olen oppinut naurahtamaan virheilleni.

Jet auttoi tuolloinkin minua, niin paljon, että sitä on ulkopuolisen kenties hieman hankala ymmärtää. Jetin ansiosta päädyin puhumaan ihmisille lenkeillä edes lyhyiden keskusteluiden verran, vaikken koulussa paljoa jutellut. Jetin ansiosta pääsin mukaan koirapiireihin, ja sain sieltä muutamia tuttuja, joiden kanssa pystyi hölisemään treeneissä ja joita moikattiin kisoissa. Jet toi arkeeni niitä pieniä iloja, joita jokainen tarvitsee. Jet oli se, joka sai minut hymyilemään, kun itketti. Se sai minut nauramaan, kun minua suretti.


Jet on minulle, niin järjettömän tärkeä. En tiedä, mitä tekisin ilman sitä. Se toi minulle valoa pimeään. Se opetti minut iloitsemaan pienistäkin asioista. Se oli vierelläni, kun oli vaikeaa. Vaikkei se voinut selvittää tilannetta, se auttoi minua, niin paljon, etten voi sanoin kuvailla.

Se ei ole mulle vain koira. Se on oma rakas Jetini.

12 kommenttia:

  1. Ihana postaus, siis jotenkin upeasti kirjoitettu :) Jet♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! Mukava kuulla, ettei ollut liian sekava. :)

      Poista
  2. Sinut on haastettu!

    http://tassujen.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haasteesta, mutta koska tein sen juuri vähän aikaa sitten, niin jätän nyt välistä. :)

      Poista
  3. Kiusaajat, arghhhhh!!!!!!!!! Miljoona kirosanaa. :@ :@ :@ En voi sietää. Käsittämätöntä, että ihmiset kiusaa toisiaan ja kiusaajia ei saada kuriin. Pistää niin vihaksi. Tsemppiä! Koirat on ihan parhaita. <3

    Tosi kauniita kuvia. Erityisesti tuo toinen, ai että. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En käsitä itsekään. Luulisi, että ihmisillä olisi parempaakin tekemistä, mutta ei näköjään... Onneksi nuo saatiin kuriin, kun opo otti asian tosissaan, eikä vain hehkuttanut kyseisen koulun upeutta ja ihanuutta ja täydellisyyttä.

      Koirat ovat kyllä <3.

      Kiitos, Jetset oli oikein poseeraustuulella. Hassu lansu tarjosi jopa kauheasti kaikkia eri poseerauksia, eikä ollut ollenkaan itsepäinen. Mun mallikoira <3

      Poista
  4. Upeaa tekstiä. Harmi tuo kiusaaminen. Mutta muista aina, erilaisuus on tie eteenpäin, se että ei mene virran mukana, on vahvuus. Se tekee monista harrastajista upeita! Itsellänikin ollut aika kuoppaista, ja se koiran tuki, eli perheenjäsenen tuki on kaikki. Ihan pakko sanoa, en olis tässä ilman mun Balleani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! Balle on hieno ja iloinen koiruus, onneksi sulla on se tukena. :)

      Poista
  5. Hieno teksti! Onneksi koirat ei arvostele <3 Itsekin tuli vietettyä suurinosa peruskoulun vuosista koiratreeneissä. Itselläkin on lievästi kokemusta, mutta suorasanaisena kukaan ei uskaltanut sanoa päin naamaa. Porukassa kuuntelen myös mielummin ja olen hiljaisempi. Alkuun vähän jännitin myös hiljaisia hetkiä, jos olin vain kahden jonkun kanssa. Kavereiksi on löytynyt myös tosi puheliaita versioita, jotka tasapainottaa hyvin. ;) Onneksi seuraavista kouluista löytyi myös samanhenkisiä ihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! :) Mullakin on puheliaampia kavereita, kun hiljaisten kanssa en taas sitten tule juttuun, kun molemmat vaan seisoo hiljaa. :’D

      Poista

Koirakolmikko kiittää kommentistasi!